"Marraskuussa julkaistu Olympiakomitean, Nuoren Suomen ja Suomen valmentajat ry:n yhteistyön tuloksena syntynyt selvitys osoitti 8 – 18 – vuotiaiden urheiluseuroissa harrastavien osalta miten tällä hetkellä liikutaan ja miten ei.



Urheilevien lasten ja nuorten fyysismotorisen harjoittelun selvityksen kannalta huolestuttavaa oli, että käytännössä kaikkien fyysis-motoristen osa-alueiden harjoittelussa sekä fyysisen aktiivisuuden määrässä on vielä paljon kehitettävää. Kuka tai ketkä kantavat vastuun lapsen ja nuoren liikunnallisesta aktiivisuudesta ja liikuttamisesta?

Koti

Alle 12-vuotias lapsi on todennäköisesti vielä turhan nuori pystyäkseen analysoimaan kokonaisharjoittelunsa määrää ja riittävyyttä suhteessa terveysliikuntasuositusten määriin ja kansainvälisen tason kilpaurheilijaksi kasvamiseen. Tässä ikävaiheessa luonnollisesti korostuvat kotoa lähtevät liikuntakasvatukselliset arvot ja päivittäisliikuntaan käytettävä aika.



12 – 15-vuotiaan tulisi osata jo jossain määrin tehdä itsenäisiä valintoja, mutta hänkin kaipaa paljon tukea ja kannustamista sekä roolimalleja. Omatoiminen liikkuminen ja harjoittelu olivat selvityksen mukaan tämän ikäryhmän suurin haaste. Kenen vastuulla on, jos kotona ei aika riitä kuin juuri ja juuri lapsen kuljettamiseen seuran pitämiin lajiharjoituksiin?

Urheiluseura

Kun kuntien, koulujen ja päiväkotien resurssit supistuvat jatkuvasti, liikuntakasvatuksellista vastuuta kaadetaan enenevissä määrin urheiluseurojen, pääasiassa siis vapaaehtoisesti lasten ja nuorten kanssa toimivien harteille. Mikä onkaan seurojen perustehtävä ja kuinka suuri vastuu on seurojen ohjaajilla ja valmentajilla?



Kun tuntuu, ettei oppi tartu, keskustellaan lajiharjoittelun määrien nostamisesta seuravalmennuksessa. Tosiasiassa ongelma saattaakin johtua siitä, että yksinkertainen lajitekninen suoritus vaatii moninkertaisen harjoittelun kun monipuolista perustaitopohjaa – taidon tarttumispintaa - ei ole valmiina. Vapaaehtoisesti työskentelevien lajivalmentajien tehtäväksi onkin tullut kehittää lasten ja nuorten fyysis-motorinen taitotaso lajitaitoharjoittelun edellyttämälle tasolle ennen lajivalmennuksen aloittamista.

Tulevaisuus

Olennaista olisi löytää keinot katkaista noidankehä, jossa lapsi tai nuori niin valitettavan usein ajautuu fyysisesti passiiviseen arkeen ja harrastuksensa parissa kovien henkisten oppimispaineiden uhriksi. Ei liene lapsen syy jos liikuntakasvatus kasvuympäristössä on retuperällä. Olisiko urheiluseuroilla muita vaihtoehtoja kuin lisätä lajiharjoitusten määrää?



Joissain urheiluseuroissa on alettu tekemään liikuntakasvatuksellisia yhteistyösopimuksia seuran ja vanhempien välillä. Seura vastaa lajiliikunnan laadusta ja riittävästä määrästä, vanhemmat taas päivittäisliikunnan, levon ja ravinnon turvaamisesta. Toisaalla urheiluseurat ovat ottaneet suuren vastuun monipuolisten liikuntakerhojen pitämisestä ala- ja yläkouluilla. Vaihtoehtoisia ratkaisumalleja ovat myös vapaa-harjoitteluvuorot, joilla lapset ja nuoret saavat omatoimisesti harjoitella, kenties pientä olosuhdekorvausta vastaan ja seuratyöntekijän valvonnassa.



Aina monipuolinen harjoittelu ei vaadi edes huikeita olosuhteita, ja yksi ohjaaja voi kontrolloida suurempia määriä urheilijoita. Esimerkiksi seuran nuorisopäälliköiden vetämät erilliset lenkki- tai venyttelyharjoitukset voivat myös olla yksi keino perusominaisuuksien kehittämiseen. On ollut ilo huomata, että monipuolisuutta lajiharjoitteluun uskalletaan yhä useammin hakea yhteistyömalleilla paikallisesti eri lajien seurojen välillä.



Niin, kuka kantaa vastuun? Oletettavasti vastaus löytyy yhtälöstä urheilija – vanhemmat – urheiluseura, eikä selviä ennen kuin asia on nostettu avoimesti pöydälle. Vastaus ei varmastikaan ole yksinkertainen ja vaatii useiden tahojen yhteistyötä sekä vastuunottoa. Vaihtoehtoisia malleja on olemassa useita. Mikä onkaan teidän seuranne kannalta se paras toimintatapa?



Teksti: Manu Kangaspunta