Suomalaiseen urheiluun mahtuu monta erilaista mallia hyvästä valmennussuhteesta. Jokainen suhde on ainutlaatuinen riippumatta siitä, onko kyseessä yksilö- vai joukkuelaji, nais- vai miesvaltainen laji, juniori- vai aikuisurheilu tai harraste- vai kilpaurheiluvaihe.

Vahvan leimansa valmennuskulttuuriin painaa myös seuran sisäinen organisaatio; millaisia osaajia seurat kykenevät toimintaansa saamaan, kuinka paljon heidän tietotaitoaan osataan hyödyntää, millaiseksi ylipäätään laaditaan seuran toimintasuunnitelma ja kuinka paljon aikaansa ja energiaansa nämä taitajat ovat valmiita urheilutoimintaan ja sen kehittämiseen käyttämään.

Oma urheilutaustani on jo varsin pitkä - elämää luistinten päällä on kestänyt aikalailla tasan 23 vuotta - ja sen myötä valmennussuhteitakin on kertynyt yli puoli tusinaa. Lapsuudessani valmentajien ja ohjaajien vaihtuvuus oli vilkkaampaa, mutta murrosiästä lähtien valmennuksestani vastasi yhden vuoden taukoa lukuun ottamatta lähes kymmenen vuoden ajan Berit Kaijomaa, mikä on toistaiseksi pisin valmennussuhteeni urani aikana. Aikuisiän kynnykselläni vastuu valmennuksesta siirtyi omalle sisarelleni Heidi Pöykiölle, 30.

Koen lähisukulaisuuden tuovan kaiken kaikkiaan positiivisen vaikutuksen valmennussuhteelle, vaikka nykytermein ilmaistuna työ ja vapaa-aika niin sanotusti sekoittuvatkin. Sisarus- ja valmennussuhteen yhdistämisen lähtökohtana on aukoton avoimuus ja työn tekemisen toimivuuteen vaikuttaa kyky tunnistaa toisen mielenliikkeet sanomattakin.

Pitkä yhdessä eletty elämä on opettanut toimivat kommunikointitaidot ja verisukulaisuuden voimalla pyyteetön tuki ja turva tulevat esille tiukoissakin tilanteissa. Tiivis yhdessä vietetty aika kaukalon sisäpuolella kuitenkin vähentää mahdollisuutta viettää aikaa sen ulkopuolella ja useimmiten keskustelut vapaa-ajallakin saattavat kääntyä valmennuksellisten asioiden läpikäymiseen.
Lisäksi läheiseen suhteeseen kuuluva asioiden jakaminen kokonaisvaltaisesti saattaa esiintuoda myös tiedon ongelmista muilla elämän osa-alueilla tai työssä yleensä ja näin ollen ajoittain vaikuttaa keskittymiskykyyn ja innostukseen negatiivisesti harjoituksellisessa mielessä.

Omalla kohdallani luulen osapuolten iällä olleen vaikutusta suhteen toimivuuteen; viisi vuotta nuorempana ajatus olisi tuntunut mahdottomalta. Uuteen valmennussuhteeseen siirtyminen oman sisaren kanssa tuntui aluksi jännittävältä, mutta muutos tapahtui siinä mielessä asteittain, että Heidi oli ollut valmennustiimissäni mukana ns. apuvalmentajana jo usean vuoden ajan.

Molemmille kertynyt kokemus yhteistyöstä ja henkinen kypsyminen muutokseen loivat hyvän pohjan siirrolle. Sisarsuhteen tuomien pienten haasteiden vaikutus valmentautumiselle ja niiden tiedostaminen auttaa ymmärtämään asioiden väliaikaisuuden ja urheilu-uran päätyttyä on jälleen aika nauttia suhteesta sukulaisuuden näkökulmasta ilman ammatillisia paineita

Kirjoittanut: Susanna Pöykiö